Kolttasaamelainen ruokaperinne

Kolttasaamelaisessa ruokaperinteessä on monia piirteitä, jotka liittävät sen läheisesti itäiseen ruokaperinteeseen maassamme: ruoka-aineiden käyttö, valmistustavat, kattaminen, pöytätavat, astiat, perhe- ja vuotuisjuhliin liittyvät tavat, ortodoksiuskonnon vaikutus ruokaperinteessä.

Ikoninurkkaus kolttakodissa.

Kolttasaamelaisilla on taloissaan sisään astuttaessa ovea vastapäätä, oikeapuoleisessa nurkkauksessa kodin ikoninurkkaus. Silmät ristitään ikoneja kohti taloon tultaessa, sieltä lähdettäessä, ruokailua aloitettaessa ja sitä lopetettaessa. Pöytätavat ovat muutoinkin kauniit ja niissä korostuu tärkeänä isännän ja emännän rooli sekä seurallisuus.

Ruoanvalmistukseen ja ruokailuun käytettävät astiat erotettiin talouksissa tarkoin muista käyttöastioista. Astioita valmistettiin ennen luonnonmateriaaleista kuten puusta, luusta, tuohesta ja juuresta.

Samovaari. Kuva: Saamelaismuseo Siida

Yhteydet Venäjälle ja meren kautta muuhun ulkomaailmaan toivat koteihin paljon muualla valmistettuja astioita ja esineitä: raudasta, teräksestä, hopeasta ja posliinista valmistettuja esineitä. Vanhat valokuvat todistavat koltilla olleen rautapatoja, terässamovaareja, teräksisiä ruokailuvälineitä, posliinilautasia, -teekuppeja ja -tsainikkeja, laseja sekä lasisia ja hopeisia pikareita.

Leimaa-antavaa ruoanvalmistuksessa on ollut siisteys: raaka-aineiden tuli olla puhtaita ja tuoreita, ei pilaantuneita tai jonkin eläimen saastuttamia. Ruoka valmistettaessa haluttiin, että lihan tai kalan tuli olla kypsää. Vanhan uskomuksen mukaan kalaa ja linnunlihaa ei tullut syödä samalla kertaa. Yleensä syötiin vain "haarakyntisen" eläimen lihaa. Ruokaperinnettä leimaa myös erittäin runsas teen käyttö: Teetä juotiin monta kertaa päivässä.

Koska kolttasaamelaisten vuotuiskierto aikanaan perustui kalastukseen, kertoo se kalastuksen merkityksestä ruokataloudelle. Kotiseudullaan Petsamossa kolttasaamelaisten kalastuselinkeinoon liittyi myös mahdollisuus kalastaa lohta ja muita merikaloja merellä ja lohta myös joissa, joihin lohin nousi kutemaan. Kalaruoista on tärkeää mainita kalakukot eli kurnikat sekä erilaiset kalapiiraat. Keitot usein suurustettiin, keitetty kala nostettiin tarjolle vadille ja liemi tarjottiin juotavaksi. Kalan säilytysmuodoista tärkeimmät olivat suolaaminen ja kuivaaminen. Petsamon ilmanala merenrantaseudulla sopi erittäin hyvin kalan kuivaamiseen.

Liharuokiin käytettiin poroa, hirveä, lammasta sekä maa- ja vesilintuja. Kaikki teuraan osat käytettiin hyväksi. Poronlihaa käytettiin keittoihin ja käristykseen, veri esimerkiksi makkaroiksi ja kumppusiksi. Säilytysmenetelminä oli talviaikaan jäädyttäminen ja kesää varten kuivaaminen.

Keväisin kerättiin linnunmunia joko merenrannalta tai pesimistä varten rakennetuista uutuista. Lintujen munia käytettiin keitettynä, paistettuna tai leipomiseen. Juustoa valmistettiin lampaan tai poronmaidosta. Maito saatiin juoksettumaan poron juoksutusmahan kappaleella. Juusto koottiin, valutettiin ja paistettiin loisteessa. Teen lisäksi juotiin marjamehuja ja -keittoja.

Pavval Sverloff vaimoineen ja sukulaistyttöineen kesäistä teehetkeä viettämässä Ylä-Akkajärvellä: teetä, leipää ja suolakalaa. Kuva: Museovirasto

Teetä valmistettiin monenlaisista luonnonaineista, lehdistä ja varvuista. Erityisen lääkitseviä ovat olleet hillansuppu- ja suopursunlehtitee. Merkittävä lukunsa kolttien ruokataloudessa on ollut runsas petun käyttö. Kuivattua, paahdettua ja jauhettua pettua on lisätty puuroon sekä suurukseksi poron, kalan tai linnunrasvaan. Petun käyttö on ollut jokapäiväistä ja se on ollut merkittävä vitamiinien ja hivenaineiden lähde erämaatalouksien yksipuolisessa ruokataloudessa.

(Marfa Orttosen, Tatjana Koputoffin, Uljana Kytölän, Anni Jefremoffin ja Katri Jefremoffin haastattelusta muistiin merkinnyt Irja Häkämies joulukuussa 1976.)