MUSIIKKI

Suomen saamelaisten musiikkiperinteistä vähiten huomiota on saanut inarinsaamelainen musiikkiperinne. Tämä johtuu osittain siitä, että inarinsaame on ollut kielenä vähemmistön vähemistönä sangen marginaalisessa asemassa. Inarinsaamelaisia musiikintekijöitä on myös hyvin vähän ja nämä tekijät ovat heijastuneet myös inarinsaamelaisen kulttuurin arvostukseen. Tunnetuimpia ovat laulaja ja säveltäjä Aune Kuuva, räp-artisti Amoc sekä sisarukset Heli ja Satu Aikio. Vanhemman polven musiikkimiehistä voidaan mainita Ilmari Mattus sekä Matti Morottaja, joka esiintyi mm. ensimmäisillä Kaustisen kansamusiikkifestivaaleilla vuonna 1968.

Viime vuosikymmeninä inarinsaamelainen musiikkiperinne on joutunut vähemmälle huomiolle ja toisinaan on jopa kysytty, onko omaa inarinsaamelaista musiikkiperinnettä ollut olemassakaan. Kuitenkin 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen arkistolähteiden avulla saadaan kuuluviin hyvin elävä inarinsaamelainen musiikkiperinne.

Inarinsaamelainen musiikkiperinne hahmottuu arkistolähteiden mukaan seuraaviin osiin: Keskeisen osan perinteestä muodostavat inarilaisten ihmisten livđet sekä eläinlivđet. Vanhimmat tunnetut livđe-tekstit on tallennettu Mikko Aikiolta 1880-luvulta. 1900-luvun aikana tallennuksia on tehty runsaasti. Laajin inarinsaamelaisen musiikin kokoelma on tallennettu Anna-Briitta Mattukselta (os. Morottaja).

Seuraavassa on kolme tekstiä karhun livđelle, joka on yksi tunnetuimmista inarinsaamelaisista livđeistä. Vanhin toisinto on Mikko Aikion vuonna 1886 esittämä.

Frans Äimän muistiinmerkitsemästä Karhun livđen toisinnosta selviää, että veli-sana liittyy tilanteeseen, jossa karhu herättelee veljeään, toista karhua. 

Vuonna 1946 Anna-Briitta Mattus esitti livđen Helsingissä musiikintutkija A. O. Väisäselle. Inarinsaamenkieliset tekstit on nykyortografialle translitteroinut Matti Morottaja.

Musiikillisesti livđet ovat hyvin samankaltaisia kuin Inarin pohjoissaamelaiset joiut ja siksi niitä on pelkästään musiikillisten piirteiden kautta toisinaan vaikea erottaa toisistaan. Lisäksi inarinsaamelaiseen perinteeseen on kuulunut livđejen ohella myös pohjoissaamelaisia joikuja, joihin  viitataan inarinsaamessa termillä juáigus, (pl. juáiguseh).

Vanhimmat kuvaukset inarinsaamelaisesta musiikista ovat 1800-luvun alkupuolelta ja ne ovat pappien sekä virkamiesten tekemiä. Niissä käsitellään erityisesti inarilaisten veisuutaitoa. Inarinkielinen nimitys virsille on salmâ (pl. saalmah) ja 1800-luvun virsiperinne liittyi ns. Vanhan virsikirjan virsistöön. Vuonna 1993 ilmeistyi nykyinen inarinsaamemenkielinne virsikirja.

Livđejen, joikujen ja virsien ohella tunnetaan lukuisia inarinsaamenkielisiä lauluja. Inarinsaamenkielinen nimitys on laavlâ (pl. lavluuh). Tunnetuin laulu lienee ns. Kihlajaislaulu, joka tunnetaan myös Äidin ja Tyttären vuoropuhelulauluna. Laulua kerrotaan esitetyn kihlajaisissa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella.

Eräs syy inarinsaamelaisen musiikkiperinteen heikkenemiseen 1900-luvulla lienee ollut vuoden 1920 espanjantautiepidemia. Tautiin menehtyi noin 200 ihmistä Inarissa ja hyvin suuri osa heistä oli juuri inarinsaamelaisia. Koska vainajien livđejä ei mielellään esitetty, hävisi perinteestä merkittävä osa, samoin kuin lukuisia perinteentaitajia. 1920- ja 1930-lukujen aikana Inaria kosketti voimakas suomalainen muuttoliike, joka myös vaikutti musiikkikulttuuriin ja varmasti Lapin sodan vaikutus heikensi perinnekulttuuria entisestään.

Inarinsaamelaista musiikkiperinnettä on kuitenkin tallennettu sotien jälkeenkin erityisesti 1960-luvun lopulla mm. Matti Morottajan ja Saamen radion toimesta. Runsaiden arkistoaineistojen avulla ja yhteistyöllä vanhojen perinteentaitajien kanssa on mahdollista elvyttää vanhaa inarinsaamelaista musiikkiperinnettä. Tämän vuoden Ijahis Ija -festivaalin inarinsaamelaiskonsertissa kuultiinkin uudemman inarinkielisen laulun ohella myös vanhoja livđejä.

Marko Jouste

Takaisin ylös