Inarinsaamelaiset ovat poikenneet kulttuuriltaan lähimmistä kielisukulaisistaan. Elinkeinot olivat inarilaisilla entisaikaan periaatteessa samat kuin muillakin saamelaisryhmillä, luontaistalouteen perustuvia. Suurin ero lienee sinä, että suurporonhoito ja siihen liittyvä jutaaminen on inarilaisilta puuttunut. Joitakin isoja porokarjoja on kyllä ollut, mutta vain harvoilla. Yleensä talossa oli poroja vain niin paljon, että saatiin ajohärkiä ja vetojuhtia. Porosta saatiin myös lihaa ja käsityö- ja tarveaineksia, poro käytettiin kokonaan hyödyksi, eikä siitä jäänyt oikeastaan mikään osa käyttämättä.

Muualla porojen annettiin vasoa vapaana ja vasat merkittiin vasta kesällä räkkäaikana tai myöhemmin, mutta inarinsaamelaiset vasottivat hihnassa. Jo kevättalvella totutettiin nuoremmat vaatimet hihnaan. Viimeistään toukokuussa  kukin omistaja tai tokkakunta pani vaatimet hihnaan, mikä merkitsi vaadinten päivittäistä siirtämistä, kunnes vasa oli syntynyt ja saatu korvamerkkiin. Hihnavasotus oli inarinsaamelaisille niin tunnusomaista, että pohjoissaamelaiset saivat aiheen antaa heille nimityksen lávžeanáraččat, hihnainarilaiset.

Vuotuismuutto leimasi inarinsaamelaista elämäntapaa

Elämänmuoto on vaihdellut vuotuiskierron mukaan. Kesä- ja talvipaikan välinen muutto mahdollisti luonnonvarain käyttöä tarkoituksenmukaisesti ja luontoa säästäväksi. Kesällä asuttiin kalavesien rannoilla ja talvella pehmeälumisten jäkälämaiden ja polttopuiden lähellä. Kolttien Suonjelin tapaisia monen suvun yhteisiä talvikyliä ei liene ollut ainakaan lähimenneisyydessä, sillä inarilaisten asuma-alueet ovat olleet laajat ympäri ison Inarijärven. Vanhempaan aikaan talvikyliä näyttää kuitenkin olleen esim. Nukkumajoella, jossa on kaivauksissa löydetty muinainen talvikylän pohja.

Kanssakäymistä on luonnollisesti ollut naapuriväestön kanssa, mutta esimerkiksi puku ja kieli ovat selvästi erottavia kulttuuripiirteitä. Eniten Inarin pukua muistuttaa koristelun osalta Varangin puku, samoin kuin kielessäkin on jotakin samaa kuin inarinsaamessa. Myös Vuotson puku on malliltaan lähellä Inarin pukua. Läntisempi väki käyttää kuitenkin utsjoenmallista pukua.

Sopeutumisen ja selviytymisen historiaa

Inarinsaamelaisten historia on ollut sulauttamisen, sopeutumisen ja selviytymisen historiaa. Inarilaiset oli kastettu kristinuskoon todennäköisesti Nicolaus Rungiuksen aikana 1600-luvun alkupuolella. He ovat saaneet mainetta lainkuuliaisuutensa vuoksi samoin kuin kielestään luopumisen vuoksikin. Maisteri Johan Ervast (k. 1737) kertoo lapinlähetystä koskevassa selonteossa, että  "inarilaiset, vaikka asuvatkin meistä niin kaukaisen järven luona, olivat esi-isien menojen ja uskonnon hylkäämiseen kaikista taipuisimmat ja alttiimmat ja sen vuoksi kaikkien muiden edelle asetettavat".  Tästä syystä ilmeisesti inarinsaamelaisilta on myös vanha joikuperinne, livđe, hävinnyt lähes tyystin.

Utsjoen kirkkoherra Jacob Fellman puolestaan kehui inarinsaamelaisten virrenveisuuta, mikä oli hänen mielestään paljon parempaa kuin utsjokilaisten ja kertoi että inarinsaamelaisperheen isä luki joka pyhä kotonaan postillaa ja että alkoholinkäytössä inarinsaamelaiset kelpaisivat esimerkiksi muille. Myöskin kielentutkija Matias Aleksanteri Castrén sanoi 1800-luvun alussa, että inarinsaamelaiset ovat uskonsa ja tapojensa puolesta paljon ylempänä tunturisaamelaisia, mutta tunnusti kyllä myös, että se saattoi johtua siitä, että tunturisaamelaiset eivät ymmärtäneet niin hyvin suomen kieltä, mikä oli kristillisen opetuksen kielenä siihen aikaan.

Uusi aika kavensi elintilaa

Inarinsaamelaiset ovat pala palalta menettäneet suuren osan elinmahdollisuuksistaan. Inarinsaamelaisten alueelle on jo pari sataa vuotta tullut etelästä suomalaisia uudisasukkaita. Vuoden 1852 rajasulun vuoksi tuli pohjoissaamelaisia perheitä Inarin alueelle, koska porojen kesälaiduntaminen Norjan puolella ei ollut enää mahdollista. Myös viime sotien jälkeiset väestönsiirrot Petsamon puolelta toivat väkeä juuri Inariin. On selvää, ettei inarinsaamelaisilta  kysytty mitään, sillä heidät luettiin tavallisiksi kuntalaisiksi ja kansalaisiksi eikä suinkaan alkuperäisväestöksi. Myöhempiä asutustoimia olivat vielä porotilalaki, luontaistilalaki ja kaavoitustoiminta. Inarijärvi on säännöstelty ja ylikalastettu, Muddusjärven paliskunnasta katkaistiin 1970-luvulla tärkeä kesälaidunalue Näätämön paliskunnaksi, Utsjoen yhteismetsä perustettiin Inariin, porolaidunmetsiä hakataan. Luontais- ja porotilalaki koskevat inarinsaamelaisia, mutta samalla kaikkia muitakin väestömääräisessä suhteessa. 

Kun luontoa saavat kaikki käyttää, se ei enää elätä ketään kunnolla. Jo nyt ovat luontaistalouden varat liikakäytössä. Nämä tekijät eivät kukin yksinään olisi kovin haitallisia, mutta elinolojen kaventumisen yhteisvaikutus on pakottanut suuren määrän inarinsaamelaisia muuttamaan pois. Samalla kielikin on nopeasti hävinnyt, kieli on lähtenyt puhujiensa mukana pois tältä alueelta naapurimaihin ja etelämmäksi Suomeen. Alkuperäisin saamelaiskulttuuri Suomessa on katoamassa tämän sukupolven aikana, ellei elvytystoimenpiteisiin ryhdytä nopeasti ja riittävällä laajuudella.

Luontaistaloudesta nykyaikaan

Inarinsaamelainen kulttuuri on käynyt läpi suuria muutoksia lyhyessä ajassa. Vielä 1950-luvulla elettiin luontaistaloudessa, jossa rahaa tarvittiin vain vähän, sillä kauppahyödykkeitä saatiin luontaistuotteisiin vaihtamalla. Kulkuyhteyksiä ei ollut kaikkiin kyliin, vaan kuljettiin talvella poroilla ja hiihtäen, kesällä kävellen tai veneellä. Puhelimia ja radioita oli harvassa, ja posti kulki enimmäkseen kerran viikossa. Koulunkäynti vaati asuntoloissa asumista koko lukuvuoden ajan, mikä merkitsi voimakasta assimiloitumista suomalaiseen kulttuuriin. Suomalaisen kulttuurin kautta tuli inarinsaamelaisille ns. korkean kulttuurin aineksia, kuten kosketusta kirjallisuuteen, musiikkiin ja kuvataiteisiin, kaikki tietysti suomenkielisenä. Sen mukana tuli myös voimakas suomalainen arvopaine ja maailmankuva. Myös pukeutuminen muuttui, suomalaismalliset vaatteet syrjäyttivät saamelaiset vaatteet, vaikka suomalaiset asusteet sopivat huonommin täkäläiseen ilmastoon. Saamelaisittain pukeutuva joutui lähinnä naurunalaiseksi, ja kenkäheinien käyttö kiellettiin asuntoloissa. Koulussa olleiden saamen kieli alkoi nopeasti köyhtyä ja kadota.

Kuten saamelaiset yleensä, myös inarilaiset oppivat sopeutumaan ja elämään ajassa. Kieli ja muu kulttuuri on alkanut elpyä vähitellen. Se on saanut tukea yleisestä saamelaistoiminnan kehittymisestä. Kun nykyisin on varsinkin pohjoissaamella kirjallisuutta, tiedotusvälineitä, taidetta, ja kouluopetusta sekä poliittisia elimiä, se on osaltaan edistänyt myös inarinsaamelaista kulttuuria.

Matti Morottaja

Takaisin ylös