ESIHISTORIA

Vanhimmat jäljet ihmisen toiminnasta Inarin alueella on löydetty Inarin Vuopajan ja Saamenmuseon asuinpaikoilta, ajalta noin 8000-7000 eKr. Löytöaineiston esineet, kuten sertistä isketyt ytimet ja mikrosäleet, viittaavat asukkaiden saapuneen Ruijan rannikon suunnalta, ns. komsakulttuurista. Muita jälkiä tästä pioneeriasutuksesta on Inarijärven alueelta mm. Rahajärveltä, Suprusta ja Paatsjoenniskalta. Myöhemmin kivikaudella alueelle on siirtynyt väestöä myös Vienanmeren alueelta ja Pohjois-Ruotsista.

Kivikauden väestö on elänyt pyynti- ja keräilytaloudessa, jolloin suotuisat pyyntipaikat ovat vaihdelleet vuodenaikojen mukaan. Samoille asuin- ja leiripaikoille, jotka sijaitsivat hyvien kalavesien tai peuranpyyntipaikkojen lähellä, on yleensä palattu yhä uudelleen jopa vuosituhansien ajan. Vanhimmat peurojen pyyntikuopista pohjoisessa on ajoitettu kivikauden loppupuolelle.

Inarin alueelta löytynyt kivikauden esineistö liittyy pääasiassa pyyntiin ja kalastukseen. Orgaanisista aineista, kuten luusta, sarvesta, puusta tai nahasta tehtyjä esineitä ei ole säilynyt maan happamuuden vuoksi, vaikka niitä varmasti on valmistettu. Koko kivikauden käytössä ovat olleet kvartsista, kvartsiitista, sertistä ja piistä isketyt nuolenkärjet, kaapimet, leikkaavat terät ja uurtimet. Muita ajalle tyypillisiä esineitä ovat olleet sädekiviliuskeesta valmistetut kirveet, tuurat ja tasataltat. Inarista on löytynyt myös kivikaudelle ajoitettavia saviastioiden kappaleita, jotka on määritelty kuuluviksi ns. Säräisniemi 1 -keramiikkaan Vaalan Säräisniemen Nimisjärven löytökeskittymän mukaan ja asbestikeramiikkaan astioissa käytetyn asbestisekoitteen mukaan.

Varhaismetallikausi - metallit ilmestyvät löytöaineistoon

Koko pohjoisessa Fennoskandiassa kivikauden jälkeen puhutaan varhaismetallikaudesta, joka kattaa pohjoismaisen pronssikauden ja varhaisen rautakauden (noin 2000 eKr. – 300 jKr.). Pronssiesineitä saatiin alueelle vain vähäisiä määriä vaihtokaupan välityksellä. Inarista on vain yksi, mutta sitäkin merkittävämpi pronssilöytö. Inarin Lusmansaaren kätkölöytö ajoittuu ajalle 900-700 eKr. ja sisältää yhdeksän pronssiesinettä, neljä kaularengasta, kolme rannerengasta, putkikirveen ja pronssilevyn kappaleen. Raudanvalmistus opittiin Pohjoiskalotilla noin 600 eKr, ja Kirakkajoensuun asuinpaikalta löytynyt kuonakakku on Inarin ainoa tuon ajan rautatyöhön viittaava löytö.

Varhaismetallikauden asuinpaikkoja Inarista tunnetaan vähän, ja ne on ajoitettu pääasiassa erilaisten keramiikkatyyppien avulla. Asuinpaikkojen niukkuus saattaa johtua kuitenkin alueen arkeologisten tutkimusten vähäisyydestä sekä siitä, että varhaismetallikaudella elämä on jatkunut hyvin samanlaisena kuin kivikaudella. Varhaismetallikauden alkuun liittyvät suuret peurakuoppajärjestelmät. Aikakaudelle tyypillinen esinemuoto on kvartsista, kvartsiitista tai piistä valmistettu leveäkantainen nuolenkärki; Inarin alueelta on niitä tai niiden katkelmia löytynyt 36 kappaletta. Varhaismetallikauden lopulla, noin 300 jKr. raudan ja keramiikan valmistus Pohjois-Fennoskandiassa jostain vielä selvittämättömästä syystä päättyy.

Vähälöytöiseltä keskirautakaudelta myöhäisrautakauteen

Inarin keskirautakautta (noin 300 – 800 jKr) on arkeologisesti vaikea hahmottaa, sillä tuolta ajalta puuttuvat selkeästi tunnistettavat ja omaperäiset muinaisjäännös- ja esinetyypit. Keramiikan valmistus on loppunut ja orgaanisesta aineesta valmistetut esineet eivät ole säilyneet maaperässä. Muutamat harvat alueelta löydetyt metalliesineet ovat tuontitavaraa. Samanlainen ilmiö on keskirautakaudella havaittavissa myös muualla pohjoisessa ja itäisessä kulttuuripiirissä. Voidaan kuitenkin olettaa, että alueella eläneiden pyyntiyhteisöjen elämä on jatkunut lähes samanlaisena kuin ennenkin.

Inarin Vuopajan ja Saamenmuseon asuinpaikoilta on saatu kolme keskirautakauteen viittaavaa radiohiiliajoitusta. Keskirautakautisten asuinpaikkojen löytäminen vaatisi Inarin alueella lisää arkeologisia tutkimuksia ja ajoituksia. Inarista on löytynyt vain yksi keskirautakaudelle ajoitettava metalliesine, rautainen väkipuukko. Leukumaisen, 40 senttimetriä pitkän puukon lähimmät vastineet löytyvät Gotlannista, joten se kertonee eteläisistä yhteyksistä pohjoiselle alueelle.

Myöhäisrautakaudella ilmestyy Pohjois-Fennoskandiassa uusi muinaisjäännöstyyppi, ns. suorakaiteen muotoinen liesilatomus, jota pidetään ensimmäisenä saamelaisperäisenä muinaisjäännöksenä. Inarista tunnetaan yli 30 liesilatomuskohdetta. Latomuksen ympärillä on sijainnut kevytrakenteinen pistekota, josta kaivauksissa ei yleensä löydy enää mitään jälkiä. Latomuksia löytyy yksittäin, 2-3 ja usein myös 6-8 latomuksen ryhmissä. Latomusten ryhmittyminen kertoo siitä, että pyyntiyhteisöillä on ollut yhteisiä kokoontumispaikkoja, mutta yhteisöt ovat ajoittain hajaantuneet myös pienempiin ryhmiin.

Myöhäisrautakaudella (800 – 1300 jKr.) Inarin arkeologisessa materiaalissa kuvastuvat vilkkaat itäiset, läntiset ja eteläiset kauppayhteydet. Pohjoinen oli tuolloin monien tahojen intressien kohteena, sillä täältä saatiin vaihtokaupan välityksellä arvokkaita turkiksia. Inarin alueelta tunnetaan tuolta ajalta 20 metallilöytöä, joista erikoisimpina mainittakoon Miihkalinjärven pronssikoristeinen tuppipuukko, Ukonsaaren hopeinen ohimorengas sekä Nangunniemen neljä hopeista kaularengasta.

Keskiaika

Keskiajalla kaikki pohjoiset valtakunnat, Ruotsi, Norja ja Novgorod halusivat laajan Lapinmaan omistukseensa. Alkuvuosikymmenten kiistojen jälkeen Ruotsi ja Novgorod solmivat rauhan vuonna 1323 sekä Norja ja Novgorod rajasopimuksen vuonna 1326, ja näillä sopimuksilla pohjoiseen syntyi laajoja yhteisiä verotusalueita.

Inarin asukkaiden elämästä ei ole olemassa varsinaisia keskiaikaisia (1300 – 1550 jKr.) asiakirjalähteitä, vaan tiedot perustuvat edelleen arkeologiseen tutkimusmateriaaliin. Tuon ajan arkeologinen löytöaineisto on kuitenkin hyvin vähäistä. Liesilatomus on myöhäisrautakautiseen tapaan edelleen tärkeä saamelainen muinaisjäännötyyppi. Latomusten levinnän perusteella Inarin alueella on elänyt useita pieniä pyyntiyhteisöjä. Yhteisöjen elämä on ollut liikkuvaa ja joustavaa, ja asuinpaikkoja on saatettu vaihtaa useinkin. Peuranpyynti, kalastus, keräily ja turkisten hankinta ovat elättäneet väestön kuten ennenkin.

Inarin alueen keskiaika loppuu 1550-luvulla, jolloin on kirjoitettu ensimmäiset Inarin saamelaisten elämää koskevat Historialliset asiakirjat. Samoihin aikoihin saamelaisten asumusten luonne muuttuu, kun liesilatomusajan kevytrakenteisista kodista siirrytään talvikylien turvekatteisiin hirsikotiin.

Eija Ojanlatva

Takaisin ylös