Isäni Karhu-Sammeli kertoi vuonna 1968:
Tuli vuosi 1920. Minä olin silloin Vesko-Petterillä renkinä. Tuli se espanjantauti, joka tappoi parissa viikossa monta sataa ihmistä.
Vesko-Petterin vaimo myös sairastui. Petteri herätti minut yöllä ja lähetti minut Inarista hakemaan tohtoria, ennen kuin vaimo kuolee. Sinne oli Mudusniemestä matkaa monta peninkulmaa.
Oli erittäin kova etelätuisku. En olisi halunnut lähteä, mutta rengin on toteltava isännän määräystä. Minä hain härjät ja lähdin ajamaan.
Kun tulin Inariin, siellä oli espanjantautia joka paikassa. Yölläkin paloi valot joka talossa, kukaan ei nukkunut. Silloin oli Inarissa lääkärinä Yrjö Jukola. Minä menin hänen luokseen ja sanoi: "Minä olen lähtenyt sinua hakemaan." Hän hymähti ja sanoi: "Ei veikkonen minusta ole mitään apua tähän tautiin, olinpa siellä tai täällä." Mutta hän antoi konjakkireseptin, kaksi litraa. Siinä oli nauttimisohje mukana. Minä menin apteekkiin ja otin sen lääkkeen.
Minulla oli härjät kiinni tolpassa sairaalan rannassa. Olin pannut niille jäkälääkin, mutta kova tuuli vei ne kuivat jäkälät tiehensä. Härjät olivat vauhkoja, olivat suuttuneet ja paleltuneet siinä. Ne tappelivat kovasti vastaan. Jouduin kauan painimaan, ennen kuin sain ne valjaisiin. Kun vihdoin sain Vesko-Petterin suivakon valjaisiin, niin se ryntäsi sellaista vauhtia matkaan, että minä en ehtinyt ahkioon, vaan venyin perässä kansakoulun kohdalle asti. Siinä oli kinos, johon sain härjän pysähtymään. Kun sitten pääsin ahkioon, härkä laukkoi niin kuin suden edessä pari kilometriä, ja sitten se tolvasi yhteen menoon aivan perille asti, Mudusniemen ovensuuhun.
Vesko-Petteri sanoi: "Et tuonutkaan lääkäriä?" Minä sanoin, että ei se sanonut sen auttavan mitään, mutta toin kuitenkin kaksi litraa konjakkia. Niin sitten kävikin, ettei se vaimo kuollutkaan, vaan parani. Mutta kyllä se konjakkikin loppui.
Kun Vesko-Petteri oli itse tullut huonovointiseksi, niin hän kuumensi kiven uunilla, ja poltti sen päällä tervaa, ja veti henkeen tervansavua. Voiteli nenänsäkin pikiöljyllä. Eikä Petteri sairastanutkaan sitä pahemmin.
Minä en sairastanut ollenkaan. Kirkonkylässäkin minä hautasin kuolleita ja auttelin sairaita, mutta ei se tauti minuun tarttunut.
Se espanjantauti oli sellainen, että vatsaa, selkää ja päätä pakotti hirveästi. Siitä kun paranivat, niin olivat niin heikkoja, että tuuli horjutti niitä kun pyrkivät seisaalleen. Piti vain maata niin kauan kunnes parani. Sitä en tiedä, mistä se tauti tuli. Silloin oli kuitenkin kovia etelätuulia.
Matti Morottaja
 |
|
"Tässä lepäävät Espanjantaudin v. 1919-20 surmaamina n. 200 henkeä eli 10 pros. silloisesta väestöstä Muistoksi pystytti 1970 Inarin seurakunta" |
|