Iso-Ante ja staalo kohtaavat kuunpaisteisena talviyönä

Iso-Ante asui kesät talvet merenrannalla. Hän kalasti ja hoiti porojaan. Hän oli väkevä mies ja herkkä tappelemaan. Kerran hän joutui vuononpohjan markkinoilla kovaan ryminään ja paiskasi kauppiaan mereen. Kauppias uhkasi lähettää Iso-Antelle vierailijan. Iso-Ante tiesi mitä se tarkoitti. Ei voinut kuin odottaa.

Oli talvikalpea aamupäivä ja Iso-Ante oli vetämässä kelkalla tunturista jäkälää, jota hän oli sulan maan aikaan nostanut poroilleen. Kelkka rahisi lumessa ja Ante sujutti suksillaan. Kesken sileän ladun pamahti jäkäläkelkka niin painavaksi, että Ante oli tussahtaa nenälleen. Täytyy kai vähentää kuormasta jokunen jäkälälimppu, mietti Ante ja kääntyi suksillaan. Mutta kelkka kepeni ihan itsestään ja lipui taas hankea pitkin.

Iso-Ante jatkoi vetämistä. Lumi narskui kelkan jalaksissa. Vaan taas tuli este matkaan! Kelkka iski ladulle juromaan, aivan kuin joku olisi siihen kiven paiskannut. Nyt Iso-Ante ymmärsi. Staalo oli tullut. Jäkäläkelkka sai jäädä niille sijoilleen. Iso-Ante hiihti lumi savuten kotiin, työnsi veneen veteen ja lähti hartiavoimin soutamaan vuonon poikki. Piti päästä äkkiä turvaan vuonon taakse.

Oli jo ilta, kun Iso-Ante pääsi maihin. Revontulet piiskasivat taivasta, jokunen valo tuikki rantakylän asumuksista. Ante lähti nousemaan polkua rannasta. Yösija löytyisi ystävän luota.

Äkkiä pimeästä sukelsi polulle jättiläisen kokoinen hahmo. Enää ei käynyt väistäminen. Staalo oli saavuttanut hänet. Se haastoi painiin. Iso-Anten oli kohdattava staalo puolenyön aikaan mereen viettävän tunturin kupeessa.

Iso-Ante kävi hakemassa veneestä leukunsa ja sujutti sen takinhihaan. Sitten hän lähti nousemaan rinnettä. Oli pakkasyö, ja kuu nousi taivaalle täysinäisenä ja kiiltävänä.

Antea väsytti. Kylmäkin alkoi hiipiä luihin. Oli jo puoliyö, mutta staalo antoi odotella itseään. Pakoon ei silti uskaltanut livahtaa, sillä siinä tapauksessa staalo tulisi uudestaan kahta väkevämpänä.

Ante sävähti mietteistään. Staalon varjo heittyi kuunvalossa lumeen. Kun staalo huomasi Anten, se alkoi hyppiä. Staalo oli niin suuri, että kun se pomppasi, tähdet paistoivat haarojen välistä ja kantapäät hipoivat ilman laitaa.

Iso-Ante yritti kerätä ajatuksiaan. Jospa tässä vielä jokin keino keksittäisiin.

- Ehkä... ehkä minä en olekaan se mies, jota varten sinut on lähetetty, sanoi Ante, kun staalo tuli lähemmäksi. - Kai sinulla sentään on nimi paperilla.

Staalo kaiveli taskujaan.

- Tässä se on. Tässä lukee Iso-Ante... aloitti staalo.

Mutta silloin Ante oli jo pistänyt pienen leukunsa kahvaa myöten staalon ruhoon. Staalo putosi hangelle ääntä päästämättä.

Iso-Ante lähti kävelemään kylää kohti. Täytyi hakea työkaluja haudan kaivamiseen. Paha oli tällä kerralla tullut niin nopeasti, että Ante ei ollut ehtinyt ennen kohtaamista kaivaa staalolle hautaa, niin kuin olisi kuulunut. Nyt oli Antelta kadonnut kaikki voima. Hän istuutui rannalle levähtämään. Siitä hänet löysivät yökalasta palaavat kalastajat. He antoivat Antelle juotavaa, ja hän virkosi sen verran että sai staalon haudatuksi.

Kotimatkalle Iso-Ante ei uskaltanut lähteä yksin vaan pyysi ystävänsä saattajaksi. Veneessä hän makaili heikkona, hänen luultiin jo jäävän niille sijoilleen. Kotona hänet kannettiin mökin pimeimpään soppeen, valoa ei Ante kärsinyt.

Iso-Ante sairasti yksinään muutaman päivän, mutta sitten hän virkosi ja eli väkevänä ja terveenä niin kuin ennenkin. Eikä ole kuultu, että staalot olisivat häntä sen koommin vaivanneet.

Annukka & Samuli Aikio, aineistoa vielä julkaisemattomaan staalotarinoita sisältävään kirjaan