Saamelainen käsittää ihmisen olevan osa luontoa. Luonnosta ihminen saa voimia ja terveyttä. Ihminen hakee yhteyttä luontoon ja luonnonvoimiin. Jos suhde luontoon heikkenee, vaikuttaa se myös käytettävissä oleviin voimavaroihin. Luonnon antimien hyödyntäminen saamelaisten perinteiden mukaan tapahtui tiettyjen tapojen ja sääntöjen mukaan. Luonnosta otettiin vain se, mitä todella tarvittiin ja tuolloinkin kohtuudella. Vanhan tavan mukaan ihmisen tuli jopa kysyä luonnolta lupa ainesten ottamiseen.
Monet toimivatkin näiden periaatteiden mukaisesti. Kaikki eivät kuitenkaan ole tietoisia perinteisistä toimintatavoista tai heillä ei ole aikaa seurata esimerkiksi kuunkiertoa. Elämä voi nyky-yhteiskunnassa olla sidottu kelloon ja työaikoihin. Kuun kierto vaikuttaa kasveihin ja kertoo otollisimman ajan puunottoon. Polttopuut kannattaa kaataa kuun ollessa kasvussa, samoin keritä lampaat, leikata hiukset ja teurastaa. Aiemmin kului polttopuuta paljon nykyistä enemmän mutta puu ei silti loppunut, koska kaataminen tehtiin oikein puuainesta säästäen. Oikeaan aikaan suoritettu puun kaato takaa puun kasvun jatkossakin ja takaa aineksen hyvän laadun. Lisäksi on varottava, ettei hakkaa maisemaa puhtaaksi riekon ansapyyntipaikoista, koska riekko viihtyy risukossa.
Kota
Puulla on muitakin arvoja kuin käsityöaineksen tai polttopuun arvo. Puiden parkista saa väri- ja nahanhoitoaineita sekä lääkeaineita. Tuohi on eriste, sytyke, käsityön raaka-aine ja laastari. Puu on siis ihmisen ystävä ja suojan tarjoaja. Sillä on oma mikroilmastonsa, tuoksunsa ja värinsä. Kaiken kaikkiaan puut ovat keskeinen osa ympäristöämme, milloin voimakkaan vihreänä lehtimetsänä, milloin valkoisena huurremetsänä.
Luonnossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä mikään elävä, ei ihminenkään, ole yksinvaltias.
Nils Aslak Valkeapään sanoin:
”Aurinko
maailman isä
Maa
kevään tytär
taivaanrannan kultaiset kukat
hajuheinät
puhuttelen maata
ja kuulen purojen vastaavan
äänihopein hopeaäänin
puhuttelen maata
aikojen ohiAurinko
maailman isä
Maa
elämän äiti”
Aurinko, isäni (Beaivi, Áhčážan, 1992, DAT; käännös Pekka Sammallahti)
